Päivä jolloin elämäni muuttui...

24-vuotiaana ihminen luulisi elävänsä yhtä parhaista kesistä elämänsä aikana. Minulle tämä kesä oli jotain aivan muuta. Kesä 2007 muutti koko elämäni pahimmalla mahdollisella tavalla, mitä olisin ikinä itse voinut edes kuvitella.

Se oli heinäkuun 10., olimme silloisen tyttöystävän kanssa viettämässä aurinkoista päivää Jyväskylässä. Päivä ja ilta menivät mukavasti. Illan aikana itselläni kului muistikuvien mukaan muutama olut. Baarien sulkeuduttua kolmen aikaan yöllä lähdimme ajamaan kohti Muuramea...

Seuraava muistikuva tapahtumista on neljän päivän kuluttua, kun heräsin teho-osastolta Jyväskylän keskussairaalasta. Ensimmäinen muistikuvani oli pelko siitä miksi olen sairaalassa. Hetken ihmettelyn ja kyselyn jälkeen tajusin etten tunne jalkojani ollenkaan. Yritin nipistää itseäni eikä tuntoa ollut. Kysyin hoitajalta "olenko halvaantunut"... Kysymys oli osaltani vielä vitsi ainakin toivon niin. Hoitaja alkoi itkemään ja nyökkäsi minulle ainoastaan pahimman vastauksen mitä pystyin siihen hetkeen kuvittelemaan. Aloin huutaamaan itkun sekaista hysteeristä huutoa ja epätoivon ja toivon sekaisin tuntein yritin lähteä kävelemään. Yritys päättyi kuitenkin sairaalan huoneen lattialle. 

Kävely yrityksen jälkeen sain rauhoittavia joilla nukkua. Seuraavana päivänä havahduin taas samaan tunteeseen. En halunnut hyväksyä, että minulle voi käydä näin. Seuraavan kuukauteen en suostunut hyväksymään enkä uskomaan, että minulle tosiaan voisi käydä näin. Olinhan aiemminkin selviytynyt muutamasta kolarista.  Ajattelin kokoajan, että huolimatta lääkäreiden diagnoosista (korkein paraplegia)  nousen vielä kävelemään. Se oli minulle itsestäänselvyys. Totuus on kuitenkin että olen 77%:sti halvaantunut, eikä se enää muuksi muutu.

Miten onnetomuus itseasiassa tapahtui? Omia muistikuvia asiasta ei ole. Poliisiraportin mukaan rengas oli räjähtänyt suoralla tieosuudella. Auto oli hypännyt vallin kautta suoraan päin kalliota minun huonoksi onneksi pelkääjän puoli edellä. Tiessä ei ollut minkäänlaisia jarrutusjälkiä. Kuljettajan verestä löytyi amfetamiinia. En syytä ketään enää onnettomuudesta, mutta vuosia kärsin siitä etten tarkalleen tiedä mitä itseasiassa tapahtui. Syytin myös kuljettajaa, mutta nyt olen hyväksynyt että kyseessä oli onnettomuus eikä tapahtunutta voi enää muuttaa. Blogini on myös osittain selviytymistarina halvaantumisesta ja aineiden käytön lopettamisesta, johon halvaantuminen minut ajoi. 

Jalat puuttuu, mutta eteenpäin mennään
 kuhan ei ylämäki tule!