Välillä herään keskellä yötä, vartalo ihan hiestä märkänä ja joka paikkaan sattuu sekä särkee. Hetken mietittyäni tajuan etten nähnytkään painajaista, se onkin TOTTA.
Minulla on todettu krooniset kivut joiden kanssa vain joudun elämään loppuelämäni. Toki hetkellisesti lääkkeistä on apua mutta kun en haluaisi syödä niitä jatkuvasti niistä johtuvien sivuoireiden takia. Joten yritän olla ajattelematta kipujani edes hetken. Yritän unohtaa sekä kiinnittää huomioni johonkin täysin eri asiaan, jotta pääsisin niin sanotusti "yli" kivuistani.
Yritän ponnistella, jotta pärjäisin ilman, siinä kuitenkaan ikinä onnistumatta. Ennemmin tai myöhemmin joudun nöyrtymään tämän edessä joka kerta. Vastustaja vaan on liian valtava ja vahva.
Yrittänyt olen kyllä uskokaa pois! Olen huomannut, että ajan kanssa olen niin sanotusti päässyt sujut tämän kanssa. Vaikka välillä se tuntuukin siltä, kun itsesääli on vahvimmillaan, että miksi juuri minä joudun kantamaan nämä kaikki vaikeudet? Miksen minä saa olla vapaa ja nauttia joka päivä täysin rinnoin elämästäni? No, kyllähän minä nautinkin elämästäni, vihdoinkin voin totuuden nimissä sanoa sen. Minä nautin elämästäni! Vaikka onhan välillä niitä huonompiakin päiviä joukossa jolloin haluan vain olla rauhassa ja mököttää. Kenellä ei huonompia päiviä olisi ajoittain?
Ei tämä niin kauheaa ole nyt kun olen päässyt masentuneisuudesta eroon, vihdoinkin! Kyllähän siinä menikin yli 5 vuotta.Myöntää ensinnäkin itselleni kaikkien näiden vastoinkäymisten ja pahojen tapahtumien valossa että olen masentunut.Nyt pystyin vihdoinkin kertoa totuuden näistä psykiatriselle sairaanhoitajalle (joka todella ammattitaitoisesti auttoi minua ja sai minut ymmärtämään missä mennään), että minä olen masentunut ja tarvitsen apua. Todentotta sitä myös sain.
Minulla oli monta terapia istuntoa joissa käsittelin monia minua ja mieltäni askarruttavia asioita jotka oli tullut varjostamaan elämääni ja nyt halusin päästä niistä eroon, kerralla. Koska minun oli yksinkertaisesti kyettävä jatkamaan elämääni. Ilman että minun on joka päivä pakotettava itseni sängystä ylös ja syömään edes vähäsen jotakin. Loppuajoista minun energiani ei meinannut riittää mihinkään. Näin jälkeenpäin ajateltuna, se oli kauheaa aikaa. Olin väsynyt elämääni. Hermoheikko valittaja, joka oli vähällä jo luovuttaa.
En ole koskaan ollut luovuttaja tyyppiä mutta näin jälkikäteen minun on oltava rehellinen itselleni, että se oli todella lähellä. Ilman apua en olisi tässä ja nyt josta olen niin monelle ihmiselle kiitollinen. Erityisesti edesmenneelle parhaalle ystävälleni. Tulen aina muistamaan sinut ja olen kiitollinen että sain tutustua sinuun ja olla vierellesi yli 17 vuotta. R.I.P.
Haluan oppia kokoajan uutta ja siksi lähdin tähän elämäntapa remonttiin mukaan ja tarvitsinhan minä apua. Sen näki päällepäin kaikki jopa oma äitini sai seurata vierestä asioita joita en olisi halunnut hänen näkevän, koskaan. Silloin en ollut oma itseni, en ajatellut niin kuin nyt ajattelen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti