lauantai 3. marraskuuta 2018

Velkajärjestelystä tuli vihdoin myönteinen päätös.


Hei!

Taukoa on ollut kirjoittaimisesta, koska huomasin, ettei tämä ollutkaan ihan niin helppoa mentaalisen hyvinvoinnin kannalta siis tämän blogin kirjoittaminen. Paljastin ehkä enemmän kuin olisi ollut tarpeen tai kuin olin ajatellutkaan aluksi kun rupesin tätä tekemään. Elämä on ollut yhtä vuoristo rataa, mutta onneksi pääsin VIHDOINKIN tuohon velkajärjestelyyn. Tässä tilanteessa tämä on parasta mitä pitkään aikaan on tapahtunut minulle. Olin aluksi tosi skeptinen tuon velkajärjestelyn suhteen sekä siitä onko minulla mahdollisuuksia siihen, mutta kaikki kääntyi lopulta tosi hyvin.

Tämän kuun alussa alkoi ensimmäiset maksut sekä pakkorealisointi osakkeista, koska tottakai velkojien olisi saatava edes pieni osuus kaikista veloista. Oli kyllä homma selvitellä kuinka monta prosenttia mikäkin velka oli, mutta onneksi minulla oli minua fiksumpia ihmisiä kanssani tekemässä laskelmia, joten uskon, että kaikki meni aika nappiin. Tuo pakkorealisointi tuntui aluksi kyllä tosi pahalta, koska olin kuitenkin nipistänyt rahat omista turhista menoistani esim. vaatteista ja kaikista muista turhista menoeristä. Loppujen lopuksi olin kuitenkin tyytyväinen siihen, että vuonna 2022 olen täysin vapaa veloistani ja tekemään eli säästämään osakkeisiin kaiken ylimääräisen.

Sain 3v 4kk maksujärjestelyn kestoksi, joka oli hieman enemmän kuin kuvittelin, mutta kuitenkin hyvä, koska maksimi oli 3 vuotta. Minun olisi pitänyt vaan hakea tähän jo ajat sitten, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Minua on askarrattunut eräs kysymys, että onko minulla mahdollisuus ostaa osakkeita jos pihistelen omista tarpeistani, jotta ylimääräistä rahaa jäisi myös osakkeihin? Vaikka olen velkajärjestelyssä. Se on askarrattanut mieltäni jo jonkin aikaa. Minun vereni vetää osake markkinoilla varsinkin nyt kun aikamoisia heilautuksia on näkynyt osakemarkkinoilla, joten devensiivisemmät osakkeet tässä vaiheessa lienee olevan vahva perusta omille uusille sijoituksilleni joilla on hyvä osingonmaksukyky. Joku minua viisaampi ja perehtyneenmpi ihminen voisi ilmaista mielipiteensä, että jos tässä järjestelyn aikana ostan osakkeita niin onko ne sitten jossain vaiheessa pakko realisoitava velkojille vai onko mahdollisuus, että hoidan kuukausittaiset maksut velkojille sekä vuosittaiset maksut ja saisin pitää osakkkeni, koska säästäisin omista pienistä tuloistani. Olisin tosi kiitollinen kommenteista joilla olis fakta pohjaa.

Velkani on niin mitätön 30 000€ ja suurin osa sairaala maksuja, joten turhauttaa jos joudun nuinkin pienen rahan takia olemaan osake markkinoilta poissa jopa kolme vuotta. Siinä ajassa kerkiää tapahtumaan osakemarkkinoilla tässä globaalissa maailmassa vaikka mitä ja nimeenomaan tässä markkinataloudessa. Voi kun olisi joku rikas sukulainen joka voisi lainata 6-8% korolla minulle tuon summan. Helpottaisi kummasti, mutta eihän minulla sellaisia "enkeleitä" omassa suvussani ole. Ja kun luottotiedot on mennyt vaikka olen velkajärjestelyssä niin vaikeaksi menee. Kuitenkin tuo summa on aika pieni kun sain säästöön 5 kuukauden aikana jopa 5000€ säästöön ettei ole mikään mahdottomuus, että voisin maksaa "sukulaisen" velkaa korolla pois sekä saisin lähes heti luottotietoni kuntoon. Minulla on kuitenkin ihan hyvät tulot joten tälläinen tulisi aika vaivattomasti hoidettua.


Mua harmitaa kun jouduin realisoimaan kaikki osakkeeni pois, mutta jos voisin tänä aikana ostaa pienillä säästöilläni lisää niin se olisi unelmien täyttymys. Haluan kasvattaa pääomaa mahdollisimman nopeasti ja kulut ovat minulla nykyisin todella pienet, enkä haluaisi olla osake maailmasta poissa näinkään pitkää aikaa. Tämä on minulle suorastaan terapeuttista sekä tuo elämääni sisältöä enemmän kuin uskoisi, eläkkeellä kun ei ole muutakaan järkevää tekemistä ja tiedän tai luulen tietäväni, että kohta alkaa parhaat ostopaikat osakemaailmassa.


Äitiäni yritin saada auttamaan, että saataisiin nuo velat kerralla pois niin ei tarvitsisi aina mennä nukkumaan päällimmäisen mielessä, että kuinka saan kaiken velkani maksettua yhteiskunnalle. Olen kuitenkin eläkkeellä ja lainan lyhennyksillä saisin aika hyvin lyhynnettyäni velkaani joka kuukausi ilman minkäänlaista ongelmia.


Mua harmittaa miten vaikea on saada kämppää vaikka on velkajärjestelyssä ja kuitenkin eläkkeellä oleva ihminen joka käyttää pyörätuolia jokapäiväiseen elämään. Asuntohakemukset on käynnissä Vantaan suunnalta mutta yhtäkään vastausta ei ole tullut, harmillista. Minua ihmetyttää paljon se asia koska kun olen velkajärjestelyssä niin periaatteessa minua pitäisi kohdella samalla lailla kuin ihmistä jolla on luottotiedot kunnossa. Näin siis minä sen ymmärrän kun juttelin erään miellyttävän ladyn kanssa Lumolta puhelimessa.


Haluaisin, että ihmiset ottaisi yhteyttä ja esittelisivät asuntoja myös halvaantuneille ihmisille, koska jos tätä ei tapahdu niin onko tämä mielestänne todella yhdenvertaisuutta, mielestäni ei.


Ihmiset jotka, eivät ole kokeneet syrjintää tai muitakaan tämäntyyppisiä asioita joita yhteiskunnassa on pielessä näitä asioita ei todellakaan pitäisi tapahtua yhdenvertaisuuslain perusteella. Yhdenvertaisuuslaki on mieltäni askarrattuvista asioista yksi tärkein. Olen huomannurt usein ihan päiväittäisessä elämässä kuinka minua kohdellaan toisarvoisena ihmisenä pelkästään siitä syystä, että satuin olemaan autokolarissa väärällä hetkellä, väärässä paikassa. Onko se silloin minun vika vai ihmisten jotka ei ole valmiita käsittämään kuinka paljon elämä on muuttunut 20-30 vuodessa.

Toivon kaikille hyvin alkanutta pyhäimiestenpäivää ja muutenkin pitäkää toisistanne huoli.

-Markus Sarlin




keskiviikko 18. huhtikuuta 2018

Velkajärjestelyyn pääseminen, ehkä?

 Noniin, eilen tuli uutta tietoa velkajärjestelijältä. Mikä vaikuttaa oleellisesti koko alkuperäiseen suunnitelmaani negatiivisesti. Jotenkin harmittaa todella paljon, kun juuri olin pääsemässä piensijoittajana kunnolla alkutaipaleelle.

Olin eilen velkajärjestelijän luona täyttämässä papereita, joita olen nyt täytellyt hänen kanssaan tammikuusta lähtien. Näillä näkymin on odotettavissa, että kesäkuussa tulee käräjäoikeuden päätös. Toivon todella pääseväni velkajärjestelyyn, jotta viimeinkin olisin vapaa veloistani. Tämä olisi siis ekan kerran koko elämäni aikana, etten olisi valtiolle/velkojille yhtään velkaa. En edes tiedä elämästä millaista se voisi olla jos olisi teoreettinen mahdollisuus saada pankista esimerkiksi lainaa. En tietenkään ottaisi sitä heti, mutta edes olisi tälläinen mahdollisuus.

Tällä hetkellä jos kaikki menee hyvin tämän asian suhteen olisin kolmen vuoden päästä täysin velaton. Onnistuessaan järjestely alkanee syyskuussa. Voi vitsit, miten tämä kaikki on muuttanut/mullistanut koko maailmankuvani täysin. Olen niin tyytyväinen mitä kaikkea posiitivista on tapahtunut viimeisen puolentoista vuoden aikana.

Olen oikeastaan ensimmäistä kertaa saanut miltei kaikki elämäni asiat kuntoon siis kaikilta eri osa-alueilta. En voisi olla tyytyväisempi tilaanteeseeni missä nyt olen. Olen saanut paljon apua ja tukea hoitajilta, mitä en uskonut saavanikaan irti koko kuntouksesta (luulin etten tarvitsisi apua missään). Olin todella skeptinen aluksi koko päihteettömyyttäni kohtaan sekä hirveä ennakkoasenne koko kuntoutusta kohtaan. Nyt ymmärrän, miten väärässä olinkaan. Kaikki on muuttunut täysin. Jopa mielipiteeni kaikkia auktoriteetteja kohtaan on niin sanotusti normalisoitunut.

Isoin muutos mitä velkajärjestely tuo tullessaan on tuo itselleni antama haaste. 10 kuukaudessa 10 000€ kasaan. Velkajärjestely mahdollisuuden vuoksi sijoitukseni on ns. jäädytetty. Kerroin avoimesti niistä, että varallisuuteni on 4 700€:n edestä osakkeita. Järjestelijä sanoi minulle tänään puhelimessa, etten saa koskea niihin ollenkaan. Koko hakemus voisi kaatua jos rupeaisin lahjoittamaan niitä esimerkiksi äidilleni tai jollekkin muulle perheenjäsenelle kuten tyttärelleni.

Tunnen. että kaikki tämä on sen arvoista. Ainoastaan harmittaa, että sain osakkkeeni hankittua tiukalla budjetilla kärvistelemällä neljä kuukautta. Toisaalta taas tiedän pystyväni elämään vähemmällä ja toteuttamaan tulevaisuudessa haasteeni, joka nyt jäi kesken toistaiseksi.

Olen todella pettynyt jos velkajärjestely ei jostain syystä onnistu, koska sitä on jopa todennäköisyys vastaan. No, tämä kaikki selviää viimeistään kesäkuussa. Viiden viikon myöhästyminen koko prosessiin on tullut leikkausten takia. Nyt on totuuden aika.

maanantai 16. huhtikuuta 2018

Olen, ajattelen, olen siis ihminen.

Minun paras ystäväni tapettiin syyskuussa 2012. Siitä alkoi pitkä "kujanjuoksu" masennusta vastaan. Käytin amfetamiinia ja ekstaasia jatkuvalla syötöllä ja minusta tuntui, kuin jokin palanen olisi lopullisesti poissa. Tottahan se oli. Ystäväni oli tapettu.

Mikään ei enää tuntunut oikein miltään. En saanut huumeista enää sitä fiilistä minkä olin tottunut vuosien varrella saamaan. Ajattelin myös nuihin aikoihin monesti, kun järkytys oli pahimmillaan etten jaksa enää. Halusin pois. 

Me oltiin yhdessä mahtava tiimi. Myimme todella paljon amfetamiinia ja joskus ostimme jopa kilo kerrallaan. Keski-Suomessa on yllättävän kallista käyttää huumeita ja juuri tätä me hyödynsimme. Vähän niin kuin osakkeissa. Osta halvalla ja myy kalliilla. Juuri tässä olimme hyviä. Tämä oli meidän lajimme jonka tunsimme ja jonka tiesimme kannattavan. Varsinkin hyvästä "piristä" oli nuihin aikoihin huutava pula Jyväskylän alueella, joten siellä oli vähintäänkin myyjän markkinat. Gramma maksoi 50€ ja joillekin tutuille naamoille annoimme myös alennusta. Riippuen määrästä välillä annoimme "alennusta" jopa 25€ asti. Meillä oli varaa myydä oikeastaan mihin hintaan tahansa, koska maksoimme 8€/gramma (8000€/kg) itse siitä ja silloinkin sitä ei ollut "lantrattu". Näin jatkoimme vuosia. 

Loppuajoista olin aika huonossa kunnossa niin fyysisesti kuin henkisesti. Puhuimme monta kertaa ollessamme kahdestaan, ettei tälläinen voi jatkua loputtomiin. Tiesimme molemmat sen. 

Olen miettinyt monta kertaa ystäväni sanoja. Hän sanoi minulle monta kertaa, että hän tulee kuolemaan jos tämä jatkuu. Aivan kuin hän olisi ennustanut, että niin tulee tapahtumaan. Nämä sanat on kulkenut mukanani vuosia ja tulee kulkemaan loppuun asti.

Minulla on hirveä ikävä ystävääni. En voi vieläkään olla herkistymättä, kun ajattelen kaikkia niitä mukavia hetkiä, jotka sain viettää hänen kanssaan. Hän oli oikeastaan ainut ystävä, joka seisoi rinnallani vaikka halvaannuinkin. Yllättävän moni kavereistani kaikkosi ja näin sen ihmisistä etten ollut enää minä, koska olin nyt pyörätuolissa. He eivät kunniottaneet enää minua samana ihmisenä, joka olin kun olin jaloillani.

En voinut ymmärtää silloin, enkä oikeastaan ymmärrä nytkään miten lähes tulkoon kaikki kaverini muuttivat käsitystään minusta, ihmisenä. Olen jotenkin erilainen ihminen, kun olen tuolissa. Toki kaikki vaikuttaa kaikkeen, mutta kokonaisuus säilyy. No totta puhuakseni. En edes tarvitse tuollaisia ihmisiä rinnalleni kulkemaan, joita silloin kutsuin kavereikseni. En, jos he eivät pysty olemaan selvinpäin.

Nyt vasta tunnen, että masennus on helpottanut vaikka välillä onkin heikkoja hetkiä. Tämä kokonainen uusi elämä on avautunut minulle niin hyvine kuin huonoine päivineen. Tunteet on tullut täysin uutena asiana ja joskus jopa hieman pelottavina "tunneryöppyinä". Olen aina ollut hyvin impulsiivinen ihminen. Suutun nollasta sataan välillä todella nopeasti. Hyvä puoli on, etten osaa olla pitkään vihainenkaan. Siksi kai minulla on todettu impulssikontrolli ongelma. Kunnon sanahirviö, mutta kuvaa hyvin minua persoonana. Välillä naureskelen itsekkin tuota, miten helposti voin menettää hermoni. Tälläinen olen vain. Ihminen joka ajattelee, sekä tuntee kaikki tunteet. Tätä kai se on olla selvinpäin.


torstai 12. huhtikuuta 2018

Alkutaival kohti paranemista.

Sain kuulla linnassa, että pääsen Uusi-Annila nimiseen laitokseen asumiskokeilu jaksolle. Jakson oli alunperin tarkoitus kestää kolme kuukautta. Lopulta jakso kuitenkin venyi kymmeneen kuukauteen. Annilaan saavuttuani olin järkyttynyt kun tajusin, että sosiaalitoimi oli laittanut minut vammaisyksikköön, jossa suurinosa asukkaista oli aivovamman saaneita. Minulla ei ollut aikomustakaan olla selvinpäin tässä vaiheessa.

Talossa ensimmäisinä päivinä tapasin toisen pyörätuoli kaverin, jonka kanssa liian monesti mopo karkasi niin sanotusti käsistä, huumeiden käytön suhteen. Minulla ei ollut koskaan edes tullut kunnolla pään sisälle tuolloin, että aion olla loppuelämäni selvinpäin.

Joten tuleva oli väistämätöntä. Valvoin monena viikkona jopa koko viikon samoilla silmillä. Myin myös parille tyypille siellä subutexia ja amfetamiinia, koska sain sitä vanhoilta tutuilta paljon halvemmalla kuin heille kukaan olisi myynyt. Siellä oli siten myyjän markkinat. Kaikki mitä toin sisälle taloon sain myytyä tai sain oman käyttöni täysin ilmaiseksi ja jäin vielä voitollekkin.

Yhdenkin kerran toin Uusi-Annilaan 70 grammaa amfetamiinia kerralla vaikka ovella aina minut tutkittiinkin niin koskaan ei mitään löytynyt. Monesti kyllä subuja olin tiputtanut vahingossa lattialle niin poliisitkin tuli siten Nummelassa tutuksi. Pari kertaa myös huoneeni tutkittiin sillä aikaa kun olin muualla ja aina he soittivat myös poliisit. Välillä poliisit jopa sanoivat, että heittäkää ne aineet vessasta alas ettei heidän tarviisi aina tulla paikan päälle.

Tätä rumbaa kun aikansa harrastaa ja istuu viikonkin putkeen tuolissa ilman, että käy välillä pedissä on makuuhaava väistämätön. Makuuhaavat on ikuinen riesa vammautuneelle kuten minulle varsinkin kun verenkierto on halvaantuneella alueella heikentynyt.

Asumiskokeilu jakson aikana aloitin seurustelun josta seurasi etten ollut juurikaan paikalla talossa. Kun kävin hakemassa tavaroita olin aina sekaisin. Jossain vaiheessa suhde kuitenkin päättyi ja palasin talolle, mutta liian myöhään. Seuraavassa palaverissa minulle sanottiin suoraan, että vammaispalvelu ei rahoita asumistani vaan minut siirrettiin päihdepuolelle. Sanottiin. että saisin päihdepuolelta jatkostani parin päivän kuluttua. Vastaus tosiaan tuli. Minun olisi lähdettävä saman päivän aikana ulos Annilasta. Jonka seurauksena päädyin Peijakseen.

 Jouduin Peijakseen Makuuhaavan johdosta. Siellä olin aivan sekaisin. En edes kunnolla muista mitä kaikkea siellä teinkään. Olin ostanut ja myynyt Peijaksen aulassa amfetamiinia muille potilaille. Näin olivat vartijat nähneet kamerasta kun touhusin siellä aivan sekasin. Peijaksen sosiaalityöntekijällä ei ollut aavistustakaan mihin minut sijoittaisi, koska Annilaan en halunnut takaisin. Jälkeenpäin ajateltuna onneksi minut pakotettiin takaisin.

Tuon jälkeen kävin kokeilemassa katkoa, mutta en ollut vaan vielä valmis raitistumaan. Jatkaminen vei minut uudestaan sairaalaan makuuhaavan vuoksi. Tämäkään ei saanut minua vielä lopettamaan.

 Tällä sairaalajaksolla minulla ei ollut myöskään omaa pyörätuolia mukana sairaalassa joten "lainasin" yhtä tuolia sairaalan aulasta ja karkasin sen kanssa kesken hoitojakson. Harvoin ajattelin omaa etuani, kun terveysasioista oli kyse, koska päihteiden käyttö oli terveyttäkin tärkeämpää tuolloin.

Jouluna 2016 elelin niin kuin ennenkin kunnes tammikuussa päätin lopettaa kokonaan pirin käytön mutta pilveä jatkoin heinäkuuhun asti. Huhtikuussa 2017 Uusi-Annila suljettiin joten jouduin Attendon Joenrantaan mikä on kokonaan oma tarinansa.

Vantaan sosiaalitoimen ratkaisu jättää minut kodittomaksi oli raaka mutta oikea ratkaisu kohdallani. Ilman sitä päätöstä en olisi havahtunut todennäköisesti yhtä vakavasti ajattelemaan elämää ilman päihteitä.

Nyt ajattelen asioista tietenkin eri tavalla. Silloinen mentaliteetti oli, että kamaa on saatava ja sitä on saatava tarpeeksi, ettei kokoajan tarvitse sitä erikseen hakea. Näin jälkeenpäin ajateltuna tämä oli/on erittäin huolestuttava piirre addiktoituneelle.

maanantai 9. huhtikuuta 2018

Ensimmäinen kertani...

Ensimmäinen huumekokeiluni oli, kun olin noin 15-vuotias. En tuntenut Jyväskylää tuohon aikaan kovin hyvin, joten en muista tarkalleen missä se kämppä sijaitsi, minne olimme menossa parin muun kaverin kanssa. Lähellä keskustaa kuitenkin. Ovi kun aukesi tajusin, että minkälaisesta porukasta on kyse. Kaikki olivat ihan sekaisin ja pari tyyppiä veteli herskaa heti keittiössä. Jatkoimme vessaan jossa sain ensimmäisen kokemuksen huumeesta nimeltä amfetamiini. En osannut tuolloin itse pistää, joten vanhempi kaverini tarjoutui pistämään minua. Sinä yönä vedin parit kolmet fiksit.

Muistan, etten silloin tykännyt siitä, enkä kokeillut ainakaan vuoteen sen jälkeen uusiksi, koska en vain yksinkertaisesti välittänyt koko aineesta. Siitä ei tullut minulle mitään WOW-efektiä, vaikka niin kovasti sitä odotin tuntevani. Suoraan sanottuna petyin amfetamiinin voimattomuuteen. Ironista sinällään, koska vuosia myöhemmin siitä tuli minun ongelmani. Ensimmäisen pirikokeilun jälkeen jatkoin lähinnä pillereiden syöntiä ja pilven polttelua. Kyllähän pää sekaisin oli jollain saatava...

Olin silloin niin nuori, että suoraan sanottuna halusin kokeilla sen takia kun muutkin "coolit" tyypit sitä veti. Jälkeenpäin olen monesti harmitellut, että olin niin porukan vietävissä ja halusin olla kuten muutkin kovat tyypit. Kyseessä oli kuitenkin hyvä ystäväni, joka oli minua huomattavasti vanhempi ja nuoren pojan silmissä tosi cool-tyyppi. Hän suositteli minulle amfetamiinia ja kertoi sen vaikutuksesta tavalla joka tehosi minuun. Haluan tarkentaa, että tämä oli ensi kosketukseni huumeisiin ikävä kyllä. Porttiteoria ei siis päde minuun, mutta porukan vaikutus sai minutkin kokeilemaan ja haluamaan osaksi porukkaa.

Amfetamiinia kokeilin seuraavan kerran kaveriporukalla Keuruulla, kun olin noin 17-vuotias. Näin silloin, että kavereilla kolahti ihan erilailla piri mitä silloin Jypissä itsellä. Tottakai halusin kokeilla uusiksi. Sain kaverini pienen suostuttelun jälkeen pistämään itseäni. Tällä kertaa tunne oli aivan mahtava, kun mäntä oli pohjassa tuli tunne kuin sylkisi tulta ulos, tämä oli aivan eri ainettakin kuin silloin Jypissä kokeilemani eli laatu oli ihan eri. En ollut uskoa, että kyseessä oli voinut olla edes sama aine mitä olin jo kerran kokeillut. Tuntui, että tukka pyörii ja kihelmöi päässä. Tää oli mahtava tunne verrattuna edelliseen kertaan. Nautin eritoten, kun ei tarttenut mennä nukkumaan ja energiaa riitti mihin vain. Siitä alkoi vuosien yhteinen taival amfetamiinin kanssa niin käytön kuin myynnin merkeissä.

Ekan kerran kokemuksesta jälkeenpäin mietittynä otin itselleni periaatteen etten ikinä pistä enkä myy kenellekkään alaikäiselle. Enkä ekaa kertaa ole koskaan suostunut pistämään vaikka kyseessä olisi ollut täysikäinenkin. Nyt selvänä voin todeta tämän periaatteen pitäneen.

Tämän tyyppinen elämän valinta, ei voi olla kenellekkään suositeltavaa tai hyväksi. Minut tämä vei muutamien kuukausien jälkeen jo 17-vuotiaana telkien taakse Keravan nuorisovankilaan. En koskaan jäänyt kuitenkaan kiinni huumeista koko historiani aikana vaikka lähellä piti tilanteita oli moniakin.


perjantai 6. huhtikuuta 2018

Eikö oma asunto ole jokaisen perusoikeus?

Lähdin Keuruulta 2015 joulukuussa Vantaalle, koska halusin muuttaa elämäntapani täysin. Toisin sanottuna paras ystäväni oli tapettu muutamia vuosia ennen sitä ja olin miettinyt jo silloin, että nyt saa riittää tämän kaltainen elämäntyyli. Olin kyllästynyt kun en voinut luottaa enää kenenkään niin sanottuihin kavereihini, sekä olin muutenkin henkisesti ihan riekaileina. Vain tumma varjo entisestä. Ajattelin kokoajan , että joko jatkan narkkaamista & amfetamiinin myymistä, niin se johtaa väistämättä ennen pitkää linnaan tai hautaan.
Ainoa mahdollisuuteni oli vaihtaa täysin kaveripiirini, koska jos en olisi sitä valintaa tehnyt niin en olisi tässä missä nyt olen. 

Olin miettinyt tätä muutosta usean vuoden, kunnes kaverini pyysi minua muuttamaan hänen kanssaan Vantaalle, joten valinta oli suhtkoht helppo. Seuraavana aamuna hyppäsimme junaan ja lähdimme kohti tuntematonta, koska enhän tuntenut Vantaalta yhtään ketään. Aluksi kaikki meni ihan hyvin, kunnes jälleen kerran tuli makuuhaava istuinkyhmyyn ja jouduin sairaalaan neljäksi kuukaudeksi. Sairaalasta päästyäni olin aivan tolaltani, kun niin sanottu kämppikseni oli onnistunut saamaan häädön sillä aikaa kun olin poissa. Hän ei kaiken lisäksi edes vaivautunut ilmoittamaan siitä minulle etukäteen.

Olin siis koditon, tuntemattomassa kaupungissa sekä ilman tietoa missä voisin yöpyä edes seuraavaan aamuun. Mietin ja mietin, kunnes päätin mennä Tikkurilan juna-asemalle. En keksinyt muutakaan paikkaa, joka olisi koko yön auki. Yövyin siellä yhteensä kolme vuorokautta nukkuen tuolissani vartijoitten välillä häiriköidessä ja sanoen, että täällä ei saa nukkua. Vaihdoin pikkuisen aina paikkaa ja jatkoin unia. 

Tuolla juna-asemalla kuulin sellaisesta asunnottomien asuinpaikasta yhdeltä vartijalta nimeltä Koisonranta ja päätin lähteä sinne. Minulla ei yksinkertaisesti ollut vaihtoehtoja eikä paljoakaan rahaa taskussa. Siellä ymmärsin, miten alas olin vajonnut olosuhteitten pakosta. Se oli kammottava paikka. En ollut ikinä ajatellut miten voisin joutua sellaiseen, kuin se oli. Lähtö takaisin Keuruulle maitojunalla ei ollut minulle edes vaihtoehto. 

Siellä ihmiset olivat aivan sekaisin aamusta iltaan. Päivästä toiseen, paria lukuunottamatta. Siellä haisi. Ihmiset suoraan sanottuna kusi ja ulosti housuun. Ihmiset ei kerta kaikkiaan pitänyt mitään huolta hygieniasta. 

Sain sellaisen käsityksen, että suurin osa oli menettänyt elämänhalunsa ja toivonsa paremmasta joten millään ei ollut mitään merkitystä heidän elämässään. Mietin monet yöt miten olin vajonnut näin alas samalle tasolle kuin juopot ja räkä nistit? Mitä olin tehnyt väärin ansaitakseni kaiken tämän? Vääriä valintoja olin tehnyt elämän varrella paljonkin. On monia asioita joita kadun vielä tänäkin päivänä ja joitain, joita olisi pitänyt miettiä vähän pidemmälle. Tässä sitä kuitenkin oltiin. Vietin tuolla yli kuukauden ajan, joka tuntui hyvin pitkältä ajalta. Kuuntelin ihmeissäni erilaisia elämäntarinoita, joita osaa mietin joskus vieläkin. Mietin monesti, että voi kun ne ihmiset ottaisivat itseään niskasta kiinni ja ravistelisi kunnolla sekä katsoisi sitten peilistä. Kävisi toimesta tuumaan, eikä vaan puhuisi. Tekisi omille asioilleen jotakin konkreettista, eikä vaan miettisi tekevänsä.

Eräänä päivänä poliisit tuli paikalle kun hermostuin siellä ja veivät maksamattoman sakon takia minut linnaan. Sanoin poliisiautossa "minulla on tilillä rahat voin maksaa kyllä", mutta poliisit sanoivat: maksa sitten linnasta käsin. Jälkeenpäin ajateltuna olen miettinyt, että kai ne poliisit näkivät toivottaman tilaanteeni olinhan saanut juuri porttikiellon kyseiseen mestaan, joten minulla ei olisi taaskaan yöpaikkaa. Olin Vantaan vankilassa pari viikkoa ja se johti, että pääsin Uusi-Annilaan hoitokotiin. Se oli minulle onnenpotku olihan minulla nyt katto pään päällä ja puhtaat petivaatteet. Tässä paikassa olin noin vuoden ajan enemmän ja vähemmän kunnolla, mutta tämän kaikki piti tapahtua, jotta vihdoinkin pystyin aloittamaan kuntoutumisen kunnolla. Ilman paluuta entiseen.

Nämä tapahtumat antoivat minulle paljon perspektiiviä asioista, joihin en ollut koskaan törmännyt aikaisemmin kuten asunnottomuus. On aivan älytöntä, että on ihmisiä "hyvinvoiva" yhteiskunnassa, mutta silti on ihmisiä jotka joutuvat nukkumaan rappukäytävissä ja ties missä juna-asemilla. Miten tämmöinen voi olla mahdollista? Itse tiedän sen kokemuksesta ettei riitä, että on vammautunut vaan voi olla myös vammautunut sekä asunnoton. Voin kertoa ettei se ole kovin hyvä yhdistelmä.



keskiviikko 4. huhtikuuta 2018

Sairaalassa makaaminen on kallista...

Minulta lähtee joka kuukausi ulosottoon noin 300€ kuukaudessa. Mikä ei ole pieni summa jos vertaa eläkettäni. Minua erityisesti harmittaa se, että suurin osa veloistani, eli noin 28 000€ on makuuhaavoista johtuvia pitkistä sairaalajaksoista kertyviä maksuja. Minulla on siis useampia (5-8) lyhyempiä ja pidempiä jaksoja, joten sairaalat on ikävä kyllä tullut liiankin tutuiksi vuosien varrella.

Yksikin sairaalajakso oli pituudeltaan vuoden mittainen, jonka ajalle sain omasta tahdostani edunvalvonnan. Edunvalvonta hoiti maksujani, koska en ollut itse siihen kykeneväinen.
Minulla oli useita verenmyrkytyksiä kyseisellä jaksolla, joten minulla riitti tarpeeksi hommia pitää itseni elossa eikä mieleen tullut edes miettiä raha-asioitani. Olin yksinkertaisesti liian huonossa kunnossa ja lähes kokoajan lääketokkurassa. Tuolla jaksolla minulta jouduttiin myös lopulta amputoimaan oikea jalkani, koska mitään ei ollut enää tehtävissä ja muuten olisin kuollut jatkuviin verenmyrkytyksiin. Jalassani oleva haava oli noin 30cm pitkä ja 20cm leveä sekä luu näkyi siitä selvästi.

Muutama vuosi sitten aloin kiinnostumaan uusiksi talouteni tilasta ja halusin apua velkojeni selvittämiseen. Tilasin ulosottotoimistolta sekä perintäfirmoilta velkarekisterini. Rekistereiden saavuttua postitse yllätys oli suuri, koska huomasin, että suurin osa veloistani koostui sairaalamaksuista. Suomessa on olemassa kuitenkin terveydenhuollon maksukatto joka on 690€ per vuosi. Koska en ollut maksanut sairaala kattoa eli edunvalvoja ei ollut maksanut kyseisiä laskuja niin joka päivältä raksutti minulle +30€ päivämaksut vuoden ajalta. Jos kyseinen henkilö olisi siis hoitanut asiani kunnolla niin olisin pärjännyt 690€:lla sen vuoden. En voi käsittää miten tälläinen huolimattomuus on mahdollista?

Minulla on ollut monia makuuhaavoja halvaantumiseni johdosta ja tälläkin hetkellä odotan vielä parantumista vac-laitteen kanssa. Olin viime kuussa leikkauksessa ja siinä tapahtui yhteensä kolme eri skenaariota huonompaan suuntaan, eli ei mennyt ihan putkeen. No, kohta on kuitenkin tuo makuuhaava selätetty ja yli vuosi siihen on nyt aikaa tuhrautunut, mutta eteenpäin mennään.

Mitä haluan tuoda tällä teille ilmi? Nauttikaa, kun kerran olette terveitä ja muistakaa olla siitä kiitollisia. Koskaan ei voi tietää milloin sen menettää ja jos ette menetä niin iloitkaa siitä. Ihmiset käyttää ihan liikaa aikaa murehtimiseen ja siihen, ettei ole onnellinen. Muistakaa nauttia niistä pienistä asioista, jotka tekevät elämästä elämisen arvoisia. Olkaa onnellisia siitä, että olette terveitä. Se on tärkeintä elämässä. Muistakaa kiittää läheisiänne siitä, että teillä on heidät ja älkääkä pitäkö mitään itsestäänselvyytenä. Auttakaa lähimmäistänne ihan vaikka arkisissakin asioissa ja yllättäkää jollain kivalla vaikka kumppaninne. Nauttikaa tästä kevään alusta kohtahan on jo kesä.

Halusin tuoda vähän piristystä tähän päivitykseen, ettei olisi kaikki nämä aiheet mitä tulen tässä teille avaamaan niin masentavan raskaita.

Aurinkoista alkanutta kevättä kaikille ja kiitos kaikesta siitä positiivisesta palautteesta, jonka olen saanut niin monelta lukijalta. Nämä palautteet antavat minulle varmuutta ja rohkeutta jatkaa tätä matkaa minkä olen valinnut.