Mikään ei enää tuntunut oikein miltään. En saanut huumeista enää sitä fiilistä minkä olin tottunut vuosien varrella saamaan. Ajattelin myös nuihin aikoihin monesti, kun järkytys oli pahimmillaan etten jaksa enää. Halusin pois.
Me oltiin yhdessä mahtava tiimi. Myimme todella paljon amfetamiinia ja joskus ostimme jopa kilo kerrallaan. Keski-Suomessa on yllättävän kallista käyttää huumeita ja juuri tätä me hyödynsimme. Vähän niin kuin osakkeissa. Osta halvalla ja myy kalliilla. Juuri tässä olimme hyviä. Tämä oli meidän lajimme jonka tunsimme ja jonka tiesimme kannattavan. Varsinkin hyvästä "piristä" oli nuihin aikoihin huutava pula Jyväskylän alueella, joten siellä oli vähintäänkin myyjän markkinat. Gramma maksoi 50€ ja joillekin tutuille naamoille annoimme myös alennusta. Riippuen määrästä välillä annoimme "alennusta" jopa 25€ asti. Meillä oli varaa myydä oikeastaan mihin hintaan tahansa, koska maksoimme 8€/gramma (8000€/kg) itse siitä ja silloinkin sitä ei ollut "lantrattu". Näin jatkoimme vuosia.
Loppuajoista olin aika huonossa kunnossa niin fyysisesti kuin henkisesti. Puhuimme monta kertaa ollessamme kahdestaan, ettei tälläinen voi jatkua loputtomiin. Tiesimme molemmat sen.
Olen miettinyt monta kertaa ystäväni sanoja. Hän sanoi minulle monta kertaa, että hän tulee kuolemaan jos tämä jatkuu. Aivan kuin hän olisi ennustanut, että niin tulee tapahtumaan. Nämä sanat on kulkenut mukanani vuosia ja tulee kulkemaan loppuun asti.
Minulla on hirveä ikävä ystävääni. En voi vieläkään olla herkistymättä, kun ajattelen kaikkia niitä mukavia hetkiä, jotka sain viettää hänen kanssaan. Hän oli oikeastaan ainut ystävä, joka seisoi rinnallani vaikka halvaannuinkin. Yllättävän moni kavereistani kaikkosi ja näin sen ihmisistä etten ollut enää minä, koska olin nyt pyörätuolissa. He eivät kunniottaneet enää minua samana ihmisenä, joka olin kun olin jaloillani.
En voinut ymmärtää silloin, enkä oikeastaan ymmärrä nytkään miten lähes tulkoon kaikki kaverini muuttivat käsitystään minusta, ihmisenä. Olen jotenkin erilainen ihminen, kun olen tuolissa. Toki kaikki vaikuttaa kaikkeen, mutta kokonaisuus säilyy. No totta puhuakseni. En edes tarvitse tuollaisia ihmisiä rinnalleni kulkemaan, joita silloin kutsuin kavereikseni. En, jos he eivät pysty olemaan selvinpäin.
Nyt vasta tunnen, että masennus on helpottanut vaikka välillä onkin heikkoja hetkiä. Tämä kokonainen uusi elämä on avautunut minulle niin hyvine kuin huonoine päivineen. Tunteet on tullut täysin uutena asiana ja joskus jopa hieman pelottavina "tunneryöppyinä". Olen aina ollut hyvin impulsiivinen ihminen. Suutun nollasta sataan välillä todella nopeasti. Hyvä puoli on, etten osaa olla pitkään vihainenkaan. Siksi kai minulla on todettu impulssikontrolli ongelma. Kunnon sanahirviö, mutta kuvaa hyvin minua persoonana. Välillä naureskelen itsekkin tuota, miten helposti voin menettää hermoni. Tälläinen olen vain. Ihminen joka ajattelee, sekä tuntee kaikki tunteet. Tätä kai se on olla selvinpäin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti