Sain kuulla linnassa, että pääsen Uusi-Annila nimiseen laitokseen asumiskokeilu jaksolle. Jakson oli alunperin tarkoitus kestää kolme kuukautta. Lopulta jakso kuitenkin venyi kymmeneen kuukauteen. Annilaan saavuttuani olin järkyttynyt kun tajusin, että sosiaalitoimi oli laittanut minut vammaisyksikköön, jossa suurinosa asukkaista oli aivovamman saaneita. Minulla ei ollut aikomustakaan olla selvinpäin tässä vaiheessa.
Talossa ensimmäisinä päivinä tapasin toisen pyörätuoli kaverin, jonka kanssa liian monesti mopo karkasi niin sanotusti käsistä, huumeiden käytön suhteen. Minulla ei ollut koskaan edes tullut kunnolla pään sisälle tuolloin, että aion olla loppuelämäni selvinpäin.
Joten tuleva oli väistämätöntä. Valvoin monena viikkona jopa koko viikon samoilla silmillä. Myin myös parille tyypille siellä subutexia ja amfetamiinia, koska sain sitä vanhoilta tutuilta paljon halvemmalla kuin heille kukaan olisi myynyt. Siellä oli siten myyjän markkinat. Kaikki mitä toin sisälle taloon sain myytyä tai sain oman käyttöni täysin ilmaiseksi ja jäin vielä voitollekkin.
Yhdenkin kerran toin Uusi-Annilaan 70 grammaa amfetamiinia kerralla vaikka ovella aina minut tutkittiinkin niin koskaan ei mitään löytynyt. Monesti kyllä subuja olin tiputtanut vahingossa lattialle niin poliisitkin tuli siten Nummelassa tutuksi. Pari kertaa myös huoneeni tutkittiin sillä aikaa kun olin muualla ja aina he soittivat myös poliisit. Välillä poliisit jopa sanoivat, että heittäkää ne aineet vessasta alas ettei heidän tarviisi aina tulla paikan päälle.
Tätä rumbaa kun aikansa harrastaa ja istuu viikonkin putkeen tuolissa ilman, että käy välillä pedissä on makuuhaava väistämätön. Makuuhaavat on ikuinen riesa vammautuneelle kuten minulle varsinkin kun verenkierto on halvaantuneella alueella heikentynyt.
Asumiskokeilu jakson aikana aloitin seurustelun josta seurasi etten ollut juurikaan paikalla talossa. Kun kävin hakemassa tavaroita olin aina sekaisin. Jossain vaiheessa suhde kuitenkin päättyi ja palasin talolle, mutta liian myöhään. Seuraavassa palaverissa minulle sanottiin suoraan, että vammaispalvelu ei rahoita asumistani vaan minut siirrettiin päihdepuolelle. Sanottiin. että saisin päihdepuolelta jatkostani parin päivän kuluttua. Vastaus tosiaan tuli. Minun olisi lähdettävä saman päivän aikana ulos Annilasta. Jonka seurauksena päädyin Peijakseen.
Jouduin Peijakseen Makuuhaavan johdosta. Siellä olin aivan sekaisin. En edes kunnolla muista mitä kaikkea siellä teinkään. Olin ostanut ja myynyt Peijaksen aulassa amfetamiinia muille potilaille. Näin olivat vartijat nähneet kamerasta kun touhusin siellä aivan sekasin. Peijaksen sosiaalityöntekijällä ei ollut aavistustakaan mihin minut sijoittaisi, koska Annilaan en halunnut takaisin. Jälkeenpäin ajateltuna onneksi minut pakotettiin takaisin.
Tuon jälkeen kävin kokeilemassa katkoa, mutta en ollut vaan vielä valmis raitistumaan. Jatkaminen vei minut uudestaan sairaalaan makuuhaavan vuoksi. Tämäkään ei saanut minua vielä lopettamaan.
Tällä sairaalajaksolla minulla ei ollut myöskään omaa pyörätuolia mukana sairaalassa joten "lainasin" yhtä tuolia sairaalan aulasta ja karkasin sen kanssa kesken hoitojakson. Harvoin ajattelin omaa etuani, kun terveysasioista oli kyse, koska päihteiden käyttö oli terveyttäkin tärkeämpää tuolloin.
Jouluna 2016 elelin niin kuin ennenkin kunnes tammikuussa päätin lopettaa kokonaan pirin käytön mutta pilveä jatkoin heinäkuuhun asti. Huhtikuussa 2017 Uusi-Annila suljettiin joten jouduin Attendon Joenrantaan mikä on kokonaan oma tarinansa.
Vantaan sosiaalitoimen ratkaisu jättää minut kodittomaksi oli raaka mutta oikea ratkaisu kohdallani. Ilman sitä päätöstä en olisi havahtunut todennäköisesti yhtä vakavasti ajattelemaan elämää ilman päihteitä.
Nyt ajattelen asioista tietenkin eri tavalla. Silloinen mentaliteetti oli, että kamaa on saatava ja sitä on saatava tarpeeksi, ettei kokoajan tarvitse sitä erikseen hakea. Näin jälkeenpäin ajateltuna tämä oli/on erittäin huolestuttava piirre addiktoituneelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti