Eikö oma asunto ole jokaisen perusoikeus?

Lähdin Keuruulta 2015 joulukuussa Vantaalle, koska halusin muuttaa elämäntapani täysin. Toisin sanottuna paras ystäväni oli tapettu muutamia vuosia ennen sitä ja olin miettinyt jo silloin, että nyt saa riittää tämän kaltainen elämäntyyli. Olin kyllästynyt kun en voinut luottaa enää kenenkään niin sanottuihin kavereihini, sekä olin muutenkin henkisesti ihan riekaileina. Vain tumma varjo entisestä. Ajattelin kokoajan , että joko jatkan narkkaamista & amfetamiinin myymistä, niin se johtaa väistämättä ennen pitkää linnaan tai hautaan.

Ainoa mahdollisuuteni oli vaihtaa täysin kaveripiirini, koska jos en olisi sitä valintaa tehnyt niin en olisi tässä missä nyt olen. 

Olin miettinyt tätä muutosta usean vuoden, kunnes kaverini pyysi minua muuttamaan hänen kanssaan Vantaalle, joten valinta oli suhtkoht helppo. Seuraavana aamuna hyppäsimme junaan ja lähdimme kohti tuntematonta, koska enhän tuntenut Vantaalta yhtään ketään. Aluksi kaikki meni ihan hyvin, kunnes jälleen kerran tuli makuuhaava istuinkyhmyyn ja jouduin sairaalaan neljäksi kuukaudeksi. Sairaalasta päästyäni olin aivan tolaltani, kun niin sanottu kämppikseni oli onnistunut saamaan häädön sillä aikaa kun olin poissa. Hän ei kaiken lisäksi edes vaivautunut ilmoittamaan siitä minulle etukäteen.

Olin siis koditon, tuntemattomassa kaupungissa sekä ilman tietoa missä voisin yöpyä edes seuraavaan aamuun. Mietin ja mietin, kunnes päätin mennä Tikkurilan juna-asemalle. En keksinyt muutakaan paikkaa, joka olisi koko yön auki. Yövyin siellä yhteensä kolme vuorokautta nukkuen tuolissani vartijoitten välillä häiriköidessä ja sanoen, että täällä ei saa nukkua. Vaihdoin pikkuisen aina paikkaa ja jatkoin unia. 

Tuolla juna-asemalla kuulin sellaisesta asunnottomien asuinpaikasta yhdeltä vartijalta nimeltä Koisonranta ja päätin lähteä sinne. Minulla ei yksinkertaisesti ollut vaihtoehtoja eikä paljoakaan rahaa taskussa. Siellä ymmärsin, miten alas olin vajonnut olosuhteitten pakosta. Se oli kammottava paikka. En ollut ikinä ajatellut miten voisin joutua sellaiseen, kuin se oli. Lähtö takaisin Keuruulle maitojunalla ei ollut minulle edes vaihtoehto. 

Siellä ihmiset olivat aivan sekaisin aamusta iltaan. Päivästä toiseen, paria lukuunottamatta. Siellä haisi. Ihmiset suoraan sanottuna kusi ja ulosti housuun. Ihmiset ei kerta kaikkiaan pitänyt mitään huolta hygieniasta. 

Sain sellaisen käsityksen, että suurin osa oli menettänyt elämänhalunsa ja toivonsa paremmasta joten millään ei ollut mitään merkitystä heidän elämässään. Mietin monet yöt miten olin vajonnut näin alas samalle tasolle kuin juopot ja räkä nistit? Mitä olin tehnyt väärin ansaitakseni kaiken tämän? Vääriä valintoja olin tehnyt elämän varrella paljonkin. On monia asioita joita kadun vielä tänäkin päivänä ja joitain, joita olisi pitänyt miettiä vähän pidemmälle. Tässä sitä kuitenkin oltiin. Vietin tuolla yli kuukauden ajan, joka tuntui hyvin pitkältä ajalta. Kuuntelin ihmeissäni erilaisia elämäntarinoita, joita osaa mietin joskus vieläkin. Mietin monesti, että voi kun ne ihmiset ottaisivat itseään niskasta kiinni ja ravistelisi kunnolla sekä katsoisi sitten peilistä. Kävisi toimesta tuumaan, eikä vaan puhuisi. Tekisi omille asioilleen jotakin konkreettista, eikä vaan miettisi tekevänsä.

Eräänä päivänä poliisit tuli paikalle kun hermostuin siellä ja veivät maksamattoman sakon takia minut linnaan. Sanoin poliisiautossa "minulla on tilillä rahat voin maksaa kyllä", mutta poliisit sanoivat: maksa sitten linnasta käsin. Jälkeenpäin ajateltuna olen miettinyt, että kai ne poliisit näkivät toivottaman tilaanteeni olinhan saanut juuri porttikiellon kyseiseen mestaan, joten minulla ei olisi taaskaan yöpaikkaa. Olin Vantaan vankilassa pari viikkoa ja se johti, että pääsin Uusi-Annilaan hoitokotiin. Se oli minulle onnenpotku olihan minulla nyt katto pään päällä ja puhtaat petivaatteet. Tässä paikassa olin noin vuoden ajan enemmän ja vähemmän kunnolla, mutta tämän kaikki piti tapahtua, jotta vihdoinkin pystyin aloittamaan kuntoutumisen kunnolla. Ilman paluuta entiseen.

Nämä tapahtumat antoivat minulle paljon perspektiiviä asioista, joihin en ollut koskaan törmännyt aikaisemmin kuten asunnottomuus. On aivan älytöntä, että on ihmisiä "hyvinvoiva" yhteiskunnassa, mutta silti on ihmisiä jotka joutuvat nukkumaan rappukäytävissä ja ties missä juna-asemilla. Miten tämmöinen voi olla mahdollista? Itse tiedän sen kokemuksesta ettei riitä, että on vammautunut vaan voi olla myös vammautunut sekä asunnoton. Voin kertoa ettei se ole kovin hyvä yhdistelmä.